Kyllä maailmaan hyviä uutisia mahtuu!

Kesää vasten saimme iloisen viestin: meillä on kunnia päästä mukaan rakentamaan Suomen itsenäisyyden juhlavuotta.  Saamme käyttää juhlavuoden tunnusta, Ruokolahti-Kuoromahti on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa vuonna 2017.

 

Kun lähdimme kokoamaan tuttuja lauluja ja lasten lurituksia, järjestään kuului kaihoisia huokaisuja: minähän osaan laulaa nämä ? osaan ulkoakin. Mites ne sanat oikein menivät, ruskealla ruunalla, mikä se ruuna oli, valkealla varsalla. Juuri noin! Ja sitten siinä valmista lauluvihkosta selaillessa karskimmankin turoparran takaa kuului hymähdys ja sitten tapailtiin tuttua melodiaa, ääni soinnukkaana, nauravana, ja ryhti suoristui laulun ajaksi.

 

Miten avataan nämä muistojen aarrearkut?

 

On aivan varmasti ollut joillekin kova paikka nousta luokan eteen vanhan kasvatustyylin omaavan kansakoulunopettajan käskiessä. Mutta niistä laulunopettajista puhutaan vähemmän, jotka antoivat ujomman lapsen laulaa koelaulunsa kahden kesken, välitunnin aikana. Ja niistä, jotka loivat oikein laulunhengen luokkaan, ei mainita sanaakaan. Kuitenkin jostain on syntynyt paljon intohimoisia laulajia, kuorolaisia. Ns. hiljaisia kuoroja on paljon enemmän, lähes joka kylässä. Siellä tuttu porukka nauttii ja harjoittelee sen suurempaa numeroa itsestään tekemättä.

 

Yksi on kuitenkin yhteinen suru: joukko harvenee eikä lapsia nouse sinne tilalle.

 

Laulaminen ei ole mistään pois. Laulaen voi tehdä mitä hyvänsä ja työt luistavat, matka taittuu, aika lentää kuin siivillä. Olo on positiivinen, endorfiinit jylläävät kehossa laulamisen aikana. Tämän tietäen aika moni passiivinen musiikin kuuntelija vähän toivoo, että joku olisi innostanut tai opastanut omaan laulamiseen, vaikkapa jo lapsena, leikin varjolla.

 

Annetaan juonen kehittyä. Tehdään laulunmahtia yhdessä.

 

Anu

Kommentit (0)

Ei kommentteja

Kirjoita uusi kommentti

Blogin etusivulle